Urheiluseurat jonon jatkona
”Siis otatteks te liikenteenkin hoitaaksenne?”
”…no otetaan vaikka tämmönen tulokulma näin, että kyllä me otamme hoitaaksemme myös sen, että me lobbaamme kuntia eri puolella Suomea siitä, että kevyen liikenteen väyliä tehdään. Tai siitä, että kunnat ymmärtävät, että kotihoidossa kannattaa kehittää sen tyyppisiä toimintamalleja, jotka pistää niitä mummoja ja vaareja liikkeelle. ”
Keskustelukatkelma on vuosi sitten tammikuussa järjestetystä tilaisuudesta. Osallistuin paneelikeskusteluun yhdessä Sami Itanin, Saska Saarikosken ja Jan Vapaavuoren kanssa. Kysymyksen esittäjä oli toimittaja Saarikoski ja kysymykseen vastaaja Olympiakomitean puheenjohtaja Vapaavuori. Olimme hetkeä aiemmin käyneet keskustelua Olympiakomitean roolista ja tehtävistä. Jälleen kävi selväksi se, että komitean tehtävä- ja tavoiterepertuaari on laaja. Rohkeutta ei organisaatiolta olekaan puuttunut viime vuosina, kun keskustelu on vyörynyt ”liikkumattomuuden taklaamiseen”.
Rohkeutta on sitäkin enemmän puuttunut, kun katse on kääntynyt suomalaisiin urheiluseuroihin. Kerta toisensa jälkeen olen ollut hämmentynyt. Miksi, oi miksi meiltä ei Suomesta löydy yhtään liikunnan tai urheilun kansalaisjärjestöä, joka ensisijaisesti ja tulisieluisesti pitäisi urheiluseurojen puolta?
Siis urheiluseurojen, joissa tutkimusten mukaan käy piipahtamassa vähintään yhdeksän lasta kymmenestä. Seurojen, joiden historia on reilusti pidempi kuin itsenäisen Suomen. Seurojen, joista ensimmäiset olivat olemassa ennen ensimmäistäkään keskus-, katto-, palvelu- tai edunvalvontajärjestöä. Seurojen, joiden nimet tuovat esille koko Suomen – vai mitä tuumaatte: Alatornion Ahjo, Borgå Boxing, Etu-Töölön Karhut, Inarin Yritys, Epilän Esa, Jokilaakson Lentopallo, Oulun Reipas, Kustavin Ahto ja niin edelleen. Miksi urheiluseurat ovat liian vähän, liian pientä? Liian kapea-alaista? Liian mitä?
Urheilun tutkijana, tekijänä ja seuraajana olen tunnistanut vuosikymmenten varrelta toki yhden takuuvarman tilanteen, jossa urheiluseurasta tulee erittäin tärkeä. Se on hetki, kun alkaa kisailu edes vähän merkittävistä urheilujohtamisen paikoista. Näinä hetkinä urheiluseurojen ongelmiin on suhtauduttava vakavasti, tukea on lisättävä ja seuroja on kuultava sillä kuuluisalla herkällä korvalla.
Järjestödemokratiaan nojaten Olympiakomitean jäsenjärjestöt siunaavat järjestön strategiset valinnat ja seuraavat toiminnan onnistumista. Ilmeisesti porukalla ollaan samaa mieltä siitä, että urheiluseurat ja niihin liittyvä liikunnan kansalaistoiminta voi olla jonon jatkona. Tärkeintä on osallistua liikkumisen edistämisenkehittämisenhuikauhistus-puheeseen. Tällöin voi kääntää katseen pois itsestä eli liikuntajärjestöjen toteuttamasta toiminnasta.
Jopa Olympiakomitea itse on irrottautunut ”urheilu on maan suurin kansanliike” -sloganista. Komitean verkkosivujen mukaan urheiluseurat ovat nimittäin maan suurin kansanliike. Eikö edes Olympiakomitea itse ole itsensä mielestä osa liikunnan ja urheilun kansanliikettä?
Hämmennykseni lisääntyy entisestään.
Ehkä urheiluseurat ovat hoitaneet hommansa liian itsenäisesti. Niiden rattaita pitävät pyörimässä vuosikymmenestä toiseen samasta asiasta kiinnostuneet ihmiset. Toisin sanoen me. Eihän urheiluseura ole mikään ulkoavaruudessa oleva ihme, jota ylläpitävät jotkut muut. Passiivinen odottelija, jota käydään kehittämässä. Me niitä seuroja pyöritämme. Ihan tavalliset suomalaiset. Perheelliset, perheettömät, palkatut, vapaaehtoiset, kannustajat, yritysjohtajat, maanviljelijät, eläkeläiset, työttömät, katsojat, fanit ja monet muut.
Minulle urheiluseurat ovat ennen kaikkea yksi kansalaisyhteiskunnan järjestäytymisen muoto. Urheiluseurat ovat hoitaneet hommansa hyvin jo kohta 170 vuoden ajan. Niitä on perustettu jopa sotien aikana. Valtioneuvoston periaatepäätöksessä suomalaisesta demokratiapolitiikasta todetaankin, että kansalaisyhteiskunnan rooli on ollut historiallisesti merkittävä suomalaisen yhteiskunnan ja demokratiakäsityksemme muokkautumisessa.
Urheiluseurat ovat siis paljon muutakin kuin urheilua. Kyse ei ole kansallisromanttisesta haihattelusta. Kuvitelkaa Suomi ilman kansalaisjärjestöjä eli ilman vapaasti toimivaa kansalaisyhteiskuntaa.
Kammottava ajatus.
Kati Lehtonen
johtava tutkija, dosentti
Jyväskylän ammattikorkeakoulu
Kirjoitus jatkaa ”Oi jospa Suomi vielä uskoisi urheiluun!” -kirjoitussarjaa, jossa ei kirjoiteta liikunnasta eikä huippu-urheilusta, vaan urheilusta ja urheiluseuroista.
8.4. Jaakko Haltia – Olympiakomitea ja lajiliitot turhia?
11.4. Arto Kuuluvainen – Oodi urheiluseuroille
14.4. Kati Lehtonen
17.4. Kim Ekroos
19.4. Jari Lämsä
21.4. Erkki Alaja
24.4. Outi Aarresola