Olympiakomitea ja lajiliitot turhia?

”Kulttuuri on luksuspalvelu, johon Suomessa menee liikaa rahaa”, ilmoitti Riikka Purra kannakseen vaalien alla – provosoiden tietysti. Tästä nousivat takajaloilleen lähes kaikki mahdolliset kulttuuritahot. Heti seuraavana päivänä esimerkiksi Helsingin Sanomat katsoi asian pääkirjoituksen arvoiseksi. Sen jälkeen päivittäin kulttuurin rahoitusta ja jopa sen nostamista puolustettiin ja vaadittiin painetussa ja sähköisessä mediassa.

Samoihin aikoihin Urheilulehti julkaisi selvityksen urheiluharrastusten hinnoista. Tästä nousi vähintään samantasoinen huutomyrsky. Huuto kohdistui kuitenkin eri suuntaan. Mukaan huutamaan tulivat ”koulumatkat ovat parasta liikuntaa”- ja ”kiipeilkää mieluummin puissa”-tyyliset tahot. Selvitys kohdistui vahvasti urheiluseurojen toimintaan. Seurat odottivat vahvat viestintäkanavat omaavien sidosryhmien (kuten lajiliitot ja Olympiakomitea) avaavan uusia näkökulmia – siis puolustavan urheiluseuroja ja kertovan kustannusten synnystä. Seurojen resurssit eivät tähän riitä. Miten kävi? Hiljasta oli ja on ollut. Pelkäävätkö Olympiakomitea ja lajiliitot jotain vai onko niin, etteivät ne tiedä mitä pitäisi tehdä?

Kulttuuri vs. urheilu

Ns. kulttuuri ja urheilu ovat yhteiskunnassa saman tason asioita mm. kuntien käsittelyssä. Niiden asemaa ei ole betonoitu vahvalla lainsäädännöllä. Kansalliset taidelaitokset saivat tosin viime vuoden lopulla lain rahoituksesta.  Urheilu ja liikunta ovat saaneet turvata liikuntalakiin, joka on ns. puitelaki. Tiukan paikan tullen sillä voidaan kuitenkin pyyhkiä…mitä vaan. Kulttuuriväki toimi fiksusti, kun 60-70-luvulla rakennettiin hyvinvointiyhteiskuntaa. Taide ja teatterit rakennettiin osaksi sitä, kun taas urheiluväki halusi pitää ehdottoman autonomian ja hoitaa itse hommansa.

Julkista rahoitusta saadakseen urheilun on useimmiten edistettävä kotouttamista, tasa-arvoa, yhdenvertaisuutta jne. Sen sijaan esimerkiksi teatterissa voidaan keskittyä rauhassa Shakespearen Hamletin tulkintaan ilman painetta moisten yhteiskunnallisten haasteiden taklaamisesta. Urheilu nähdään siis välineenä, mutta kulttuuri itseisarvona. Kuitenkin kulttuuripuolen julkinen rahoitus on selkeästi suurempi kuin urheilun ja liikunnan. Pelkästään Ooppera saa julkista rahoitusta lähes 50 miljoonaa vuodessa. Se on samaa luokkaa kuin kaikkien liikuntaa edistävien järjestöjen (Lajiliitot, aluejärjestöt ja palvelujärjestöt) yleisavustukset ja seuroille suunnattu seuratoiminnan kehittämistuki yhteensä.

Missä puolustus?

Urheiluseuroja on noin 7500 Suomessa. Useimmissa niiden maailma ei ole tuon Urheilulehden kuvaaman näköinen. Eivät kaikki ole tähänkään mennessä pystyneet kaikkia lajeja harrastamaan. Ihmiset tekevät seuroissa valtavan määrän vapaaehtoistyötä. Julkisen sektorin oma toiminta tosin nostaa koko ajan kustannuksia tiukentuvien viranomaismääräysten muodossa. On pakko palkata ihmisiä niitä hoitamaan. Urheiluseuran velvoitteet ovat aivan erilaiset kuin 15 vuotta sitten. Urheiluseurat siipensä suojiin haalineelta Olympiakomitealta ja lajiliitoilta olisi toivonut tiukempaa ja puolustavampaa otetta. Mallia voi hakea, vaikka kulttuuripuolelta!

Liikunnan ja huippu-urheilun väliin jäävä urheilu on unohtunut. Seuroissa harrastaa lapsia, nuoria ja aikuisia satoja tuhansia. Urheiluseurat opettavat lapsille urheilun avulla paitsi parempaa fyysistä kuntoa, niin myös maailmaa ja selviytymistaitoja. Välillä voitetaan ja välillä hävitään. Kysymys on siitä, että pitää osata nousta ja yrittää uudestaan tappion jälkeen. Urheilu parantaa ihmisen resilienssiä, psyykkistä palautumiskykyä. Ja jos urheiluseuroja ei olisi, niin kuka tässä maassa liikuttaisi lapsia ja nuoria?

Onko yhteys jo katkennut?

Edellä mainitut ylätason toimijat keskittyvät pääasiassa seurojen toiminnan säätelyyn, mutta muuten seurat saavat pitkälti selviytyä omillaan. Homma ei toimi kuitenkaan pelkällä ruoskalla, toisessa kädessä pitäisi roikottaa porkkanaa. Suurimmassa osassa lajiliitoista ei ole minkäänlaisia taloudellispainotteisia seurakehittämisohjelmia. Niitä todellakin tarvittaisiin, koska esimerkiksi kuntien yleisavustukset ovat aivan minimaalisia – joitakin yksittäisiä prosentteja seurojen liikevaihdosta. Monet seurat ovat kuntien ja kaupunkien suuntaan nettomaksajia. Olympiakomitean tähtiseuraohjelmassa ei ole riittäviä aineksia seurojen varainhankinnan kehittämiseksi.

Onko peruuttamaton jo tapahtunut? Mitä lajiliitoista saa otteluohjelman lisäksi? Ovatko urheiluseurojen yhteydet Olympiakomiteaan ja lajiliittoihin jo katkenneet? Onko tilalle tulossa jotain aivan muuta? Pitäisikö perustaa yli lajirajojen seurojen toimintaan keskittyvä toimielin?

Lehtori
Jaakko Haltia
Turun amk

Kirjoitus aloittaa ”Oi jospa Suomi vielä uskoisi urheiluun!” -kirjoitussarjan, jossa ei kirjoiteta liikunnasta eikä huippu-urheilusta, vaan urheilusta ja urheiluseuroista.

8.4.     Jaakko Haltia
11.4.   Arto Kuuluvainen
14.4.   Kati Lehtonen
17.4.   Kim Ekroos
19.4.   Jari Lämsä
21.4.   Erkki Alaja
24.4.   Outi Aarresola