Menetetty urheiluliike

Urheiluseura on ihmisten vapaaehtoinen yhteenliittymä henkilökohtaisesti tärkeän asian toteuttamiseksi. Asiasta kiinnostuneet liittyvät toimintaan mukaan vapaaehtoisesti ja myös rakentavat toiminnasta itsensä näköistä. Tämä ideaalinen kuva urheiluseurasta vapaaehtoisuuden varassa toimivana rekisteröitynä yhdistyksenä on perusta, jonka varaan suomalainen urheilu rakentui 1900-luvulla. Perustan yläpuolelle muodostettiin lisäksi kaksi kerrosta: piirijärjestöt ja kansalliset järjestöt. Tässä kolmikerroksissa talossa yhteydet eri tasojen välillä sekä tasojen sisällä olivat tiiviit. Järjestöt toimivat demokraattisesti – päätöksenteossa huomioitiin koko maan ja kaikkien mukana olevien lajien näkökulmat. Urheiluliikkeiden johtoasemiin ponnistettiin paikallisten seurojen ja piiriorganisaatioiden kautta. Kaikki lajit ja piirit hyödynsivät yhteisiä toimintamalleja, joita jalkautettiin mm. urheiluopistojen kautta.

Suomessa urheilu ei koskaan yhdistynyt yhdeksi kansalliseksi urheiluliikkeeksi toisin kuin Ruotsissa ja Norjassa, missä demokraattisilla urheiluliikkeillä on poikkeuksellisen vahva asema. Meillä porvarillinen, ruotsinkielinen ja työnväen urheilu organisoitiin eri erikseen. Lisäksi monia lajit, kuten jalkapallo ja myöhemmin keksitty salibandy, jäivät kokonaan näiden urheiluliikkeiden ulkopuolelle.

Se, että toimintaa tehdään itse siinä mukana olevien toimesta, on historiallisesti ollut valtava vahvuus niin massaurheilun kuin huippu-urheilunkin näkökulmasta. Erilaisissa kansainvälisissä vertailuissa pohjoismaat ovat olleet kärkipäässä niin kansalaisten liikunnan harrastamisessa kuin asukaslukuun suhteutetussa huippu-urheilumenestyksessä.

Urheiluliikkeiden aika Suomessa päättyi 1993, kun eri urheiluliikkeiden sijaan suomalainen urheilu organisoitiin toimialoiksi. Toimialojen lisäksi muodostettiin SLU – Suomen liikunta ja urheilu, jonka tarkoitus oli toimia kevyenä edunvalvonta- ja palveluorganisaationa, sekä aluejärjestöt, joiden päämäärä oli yhdistää alueella toimivia liikunta- ja urheiluyhteisöjä.

Keskeinen muutos oli urheiluliikkeiden vahvojen sidosten muuttuminen heikoiksi. Uudistuksessa kaikki tahot saivat itsenäisyyden ja autonomian. Ne vapautettiin aiemman järjestelmän sidoksista. Uuden urheilun piti rakentua enemmän alhaalta ylöspäin – kysynnän mukaan. Samalla puhe liikunta-aktiivisuudesta ja harrastamisesta ohitti puheen kansalaistoiminnasta. Jäsenyyden sijaan asiakkuus nousi esiin. Urheilussa ensin kilpailijoiden ja myöhemmin kaikkien harrastajien lisensiointi lajiliiton toimesta nosti päätään – tarvitaan lupa harrastaa.

Vaikka muutoksesta tulee tänä vuonna 30 vuotta, voidaan arvioida mitä muutos merkitsi urheiluseuroille tänään? Ensimmäiseksi itsenäisyys ja vapaus näkyy seuratoiminnan kirjon sekä erilaisten urheilulajien lukumäärän kasvuna. Uusien lajien ympärillä muodostuu usein pieniä harrastajaporukoita, jotka rekisteröidään omiksi yhdistyksiksi. Toisaalta suurten ja kaupallisesti merkittävien lajien seurat ovat pk-yrityksiä, joiden liikevaihto liikkuu miljoonissa euroissa. Suurimmat yhtiömuotoiset seurat rakentavat urheilukonserneja, joihin liittyy olosuhteita sekä erilaisia palvelukokonaisuuksia. Seurat ovat pitkän historiansa aikana osoittaneet, että ne kykenevät elämään ajassa ja uudistamaan toimintaansa esimerkiksi lajivalikoimaa muuttamalla. Yhden lajin erikoisseurojen yleistyessä seurojen elinkaari voi lyhentyä.

Toinen merkittävä muutos on odotusten kasvu. Vielä muutama kymmenen vuotta sitten vain hyvät urheilivat seurassa. Pihapeleissä tai höntsäämisessä tiedettiin, että parhaat pelaajat olivat hyviä, koska pelasivat seurassa. Nyt seurojen tulisi liikuttaa kaikkia – myös niitä, joita varsinkaan urheilu ja kilpailu ei kiinnosta. Seurat ovat reagoineet myös tähän. Yli 80 % nuorista ainakin kokeilee harrastamista urheiluseurassa jossain vaiheessa. Ovia on avattu ja erilaisia sekä eritasoisia harrasteryhmiä luotu. Moninaisuuden hallinta sekä erilaisiin tarpeisiin vastaaminen haastavat seuroja elämään ajassa. Uudista ja kehitä, niin luvassa on lisää resursseja – ainakin jos osaat hakea niitä.

Urheilun näkökulmasta seuran yhteys lajiliittoon on keskeistä. Ei pelkästään sääntöjen ja kilpailuohjelmien vuoksi, mutta toiminnan kehittämisen tukena. Suomessa toimii virallisesti 74 lajiliittoa, joissa on vajaat 8000 jäsenseuraa. Noin 60 % lajiliitoista toimii alle viiden päätoimisen työntekijän varassa. Kansainvälisen järjestö- ja kilpailutoiminnan hoitamisen lisäksi nämä resurssit vuorovaikutukseen ja seurakentän kehittämiseen ovat useimmiten riittämättömät. Toisessa ääripäässä jalkapallon ja jääkiekon resurssit ovat ylivertaiset muihin lajeihin verrattuna.  Näissä lajeissa seurakentän ammattimaistuminen on vahvinta – miesten ylimpien sarjojen joukkueen toimivat yhtiömuodossa. Lajien seurat työllistävät yhteensä 1500 päätoimista henkilöä, joita tukee lajiliittojen yhteensä yli 200 päätoimisen henkilön resurssi.

Kaikkien lajiliittojen arvioiden mukaan noin tuhannessa urheiluseurassa on palkattu päätoimisia työntekijöitä. Yhteensä heitä on noin 5000 henkilöä. Ammattimaistumisen trendi on ollut viimeisten vuosikymmenten aikana kohtuullisen vahva, mutta puolen miljoonaa vapaaehtoistyötä tekevän korvaajaksi se yllä mitenkään.

Siinä missä urheiluliikkeet aiemmin tarjosivat resursseja ja osaamista tasaavia menetelmiä kaikille jäsenille, perustuu nykyinen urheilujärjestelmä lajien väliseen kilpailuun harrastajista ja resursseista. Perusurheiluseuratoimintaan, siis harjoitusten, kilpailujen ja muiden tapahtumien säännölliseen järjestämiseen, saatavilla oleva tuki ei ole ainakaan merkittävästi kasvanut. Sen sijaan seurojen patistetaan uudistumaan ja kehittymään erilaisten hankkeiden ja ohjelmien avulla.

Jaakko Haltian tämän sarjan ensimmäisessä blogissa esittämä kysymys seurojen järjestöstä on mielenkiintoinen. Paluu pohjoismaiseen yhtenäisempään urheiluliikkeeseen tuntuu Suomessa haastavalta ajatukselta. Ainakaan viimeisimmät järjestöreformit eivät ole tuota mallia lähestyneet. Sen sijaan useat eri urheilutahot ovat jo muodostaneet oman edunvalvontaorganisaationsa: valmentajat, aluejärjestöt, ammattiurheilijat, urheiluopistot… Olisiko myös seurojen syytä pohtia omaa edunvalvontaa, jos se ei toimi keskenään kilpailevien lajiliittojen kautta? Ainakin yksi selkeä puute suomalaisen urheilun julkikuvassa on. Maakuntien sekä niiden seurojen ja kansalaistoiminnan ääni ei suomalaisen urheilun valtakunnallisella tasolla juurikaan kuulu.

 

Kirjoittaja on muutaman urheiluseuran jäsen ja ihmettelee suomalaisen urheilun menoa Huippu-urheilun instituutti KIHUn palveluksessa

LitM Jari Lämsä
johtava asiantuntija
Huippu-urheilun Instituutti KIHU

 

Kirjoitus jatkaa ”Oi jospa Suomi vielä uskoisi urheiluun!” -kirjoitussarjaa, jossa ei kirjoiteta liikunnasta eikä huippu-urheilusta, vaan urheilusta ja urheiluseuroista.

8.4.     Jaakko Haltia – Olympiakomitea ja lajiliitot turhia?
11.4.   Arto Kuuluvainen – Oodi urheiluseuroille
14.4.   Kati Lehtonen – Urheiluseurat jonon jatkona
17.4.   Kim Ekroos – Arvokas urheiluseura
19.4.   Jari Lämsä
21.4.   Erkki Alaja
24.4.   Outi Aarresola