Arvokas urheiluseura

Urheiluseuratoiminnan on julistettu olevan rikki ja epäonnistuneen tehtävässään raskaasti. ”Taivaisiin karanneiden hintojen” on kerrottu tekevän urheilusta eliitin etuoikeuden, vaikka valmennuksen tai olosuhteiden laadun ja määrän ei hinnoista huolimatta aina nähdä vastaavaan kysyntään.

Edellä on joko suoria lainauksia tai tiivistettyjä tulkintoja keskustelusta, jota seuratoiminnan ympärillä on erityisesti viime viikkojen ja kuukausien aikana vellonut. Keskustelu on aina hyvästä, mutta niin on myös moniäänisyys ja laajempi perspektiivi. Aivan seuratoiminnan kovimmassa keskiössä viimeiset 15 vuotta toimineena näen, että näiden puute on nyt vienyt keskusteluissa ja kannanotoissa terän ja tilan näkemyksiltä, joissa tarkasteltaisiin mitä seuratoiminta laajasti katsottuna on ja missä tilassa se juuri nyt on.

Kehitys kehittyy

Hyppäsin seuratoiminnassa kentältä sen laidalle 16 vuotta sitten ja päätoimistuin toiminnanjohtajaksi parisen vuotta myöhemmin. Perspektiivi on nyt jo siis sen verran laaja, että pystyn allekirjoittamaan pelkällä kokemuksella Jaakko Haltiankin tämän kirjoitussarjan avauksessa esiin nostamat huomiot yhteiskunnan vaatimuksista, jotka seuratoimintaa kohtaan ovat tuona aikana lisääntyneet merkittävästi. Samalla tapaa vaatimukset myös itse toimintaa kohtaan sen käyttäjiltä, eli urheilijoilta ja heidän perheiltään ovat lisääntyneet vähintään yhtä merkittävällä tavalla. Suuntaus ei ole huono asia, sillä kehitystä ei tapahdu ilman työtä ja korkeaa vaatimustasoa. Samalla tapaa tehtäessä erilainen lopputulos ei ole kovin todennäköinen, ja tämä on urheilussa noin yleisesti kyllä huomattu. Vaatimuksiin on siis vastattu, vaikka työkalut ja -olot ovat usein melko vaatimattomat.

Niin, ne työkalut – ovat ne sitten fyysisiä tai henkisiä, ilmaisia ne eivät ole. Samassa ajassa, jossa olen nähnyt vaatimuslistan kasvavan, olen myös nähnyt julkisen tuen kehityksen junnaavan, jos ei nyt paikallaan, niin ainakin lähes. Kun puhutaan vaikkapa suorista toiminta-avustuksista, joita seurat saavat, päästään vaikuttavuudessa parhaimmillaankin vain muutamiin kymppeihin per urheilija. Alueellisia eroja varmasti on, ja totta kai esimerkiksi olosuhteiden osalta suoraa tai epäsuoraa tukea yhteiskunnan suunnalta löytyy, mutta siitä huolimatta urheilun julkinen rahoitus ei yleisesti ottaen ole pysynyt vaatimusten tahdissa.

Jotta koveneviin vaatimuksiin on seurojen toimesta pystytty vastaamaan, on tarvittu osaamista, on tarvittu olosuhteita. Ja kuten todettua, ne maksavat. Päätoimisuus alkaa olemaan vähänkin isommissa seuroissa jo välttämättömyys, ja olosuhdekehityskin on siirtynyt merkittäviltä osin seurojen itsensä toteutettavaksi. Matematiikka on siis tässä yhteydessä siinä mielessä yksinkertaista, että vaatimuksiin vastaaminen on väkisinkin nostanut seuratoiminnan kustannuksia. Kustannuksista keskusteltaessa aiheellista on aina toki huomioida esimerkiksi lähtötilanne, toiminnan kertahinnat ja etenkin se, että vaatimuksiin vastaamalla seurat lopulta toteuttavat jäsentensä, eli urheilijoiden (ja heidän perheidensä) tahtotilaa. Ja kun olen nähnyt kehityskaarta näin läheltä edes tämän 15 vuoden pätkän, ja etenkin sen lähtötilanteen, olen kaikkien, erityisesti urheilijoiden, puolesta onnellinen, että tätä tahtotilaa on kuunneltu ja toimintaa on kehitetty. Vauhti voisi tietysti olla kovempikin, mutta kuitenkin – ennen ei ollut paremmin.

Kuuluuko seurojen ääni?

Seuroja on tietysti erilaisia ja -kokoisia, ja onneksi näin on. Moninaisuus on arvokasta, aivan kuten on jokaisen seuran perustoimintakin. Kun puhutaan urheilun rahoituksesta etenkin lasten ja nuorten urheilua järjestävien seurojen osalta, löytyy se paras tulonlähde omasta perustoiminnasta ja sen laadusta – laaja harrastajapohja, onnistuneet tapahtumat, omaan ydinosaamiseen pohjaava toiminta. Jälleen kokemuksen tuomalla näkemyksellä tiedän, miten ”helppoa” eurojen haaliminen tuon toiminnan ulkopuolelta on, kun tarjottavana ei ole laajaa medianäkyvyyttä ja valovoimaisia tähtiä. On ”vain” oma, parhaimmillaan tuhansia ihmisiä koskettava perustoiminta, jonka arvo pitää osata nähdä ja siitä pitää osata kertoa, sillä ”vaikka meillä olisi kultamunia muniva hanhi, on se hyödytön, jos kukaan ei siitä tiedä”. Herääkin kysymys, olemmeko urheilussa osanneet (ja päässeet) kertomaan omasta arvostamme myös silloin, kun ladulta, kaukalosta tai stadionilta ei huuhdota kultaa?

Laadukkaan toiminnan selkärankana ovat hyvinvoivat seuratoimijat – ovat aina olleet, ja tulevat aina olemaan. Pelkällä kepillä emme kuitenkaan elä, tarvitsemme myös porkkanaa. En huuda päättömän rahan syytämisen perään, vaan peräänkuulutan muutosta yksipuoliseen keskusteluun, jonka myötä saamme äänemme kuuluviin ja pääsemme keskustelemaan pöytiin, joissa päätöksiä tehdään. Sen jälkeen meidän seurojen tehtävänä on kertoa ja viestiä omasta toiminnastamme ja sen arvosta, ja nostaa omaa häntäämme. Yhteinen ymmärrys on yksi onnistumisen edellytyksistä, ja sen saavuttaminen vaatii sitä kuuluisaa osaamista, puolin ja toisin.

Teemme tätä ihmisinä, ihmistä varten, heidän tarpeisiinsa vastaten. Sen pitäisi jo itsessään olla arvokasta, myös urheilukuplan ulkopuolella.

Kim Ekroos
Toiminnanjohtaja
TPS juniorijalkapallo

Kirjoitus jatkaa ”Oi jospa Suomi vielä uskoisi urheiluun!” -kirjoitussarjaa, jossa ei kirjoiteta liikunnasta eikä huippu-urheilusta, vaan urheilusta ja urheiluseuroista.

8.4.     Jaakko Haltia – Olympiakomitea ja lajiliitot turhia?
11.4.   Arto Kuuluvainen – Oodi urheiluseuroille
14.4.   Kati Lehtonen – Urheiluseurat jonon jatkona
17.4.   Kim Ekroos
19.4.   Jari Lämsä
21.4.   Erkki Alaja
24.4.   Outi Aarresola