Siirry sisältöön

"Pelataan logolle"

Kun Pelicansin kiekkoilijoita haastateltiin äskettäin mediassa sensaatiomaisen välieräsarjan voiton jälkeen, kiinnitin huomiota siihen, miten varsin moni pelaaja totesi, että ”pelasimme logolle”. Se kuulosti jotenkin hauskalle, erikoiselle ja jykevälle, harvoin sitä kuulee tuolla tavoin omaa seuraa kehuttavan. Logo oli heille symboli, neljän kirjaimen muodostama symboli omasta seurasta. Lausahdus kertoi lämpimistä ja kunnioittavista tuntemuksista omaa seuraa kohtaan. Sanoissa piilivät myös vahva yhteisöllisyys ja hyvä joukkuehenki.

Urheiluseuran logon takana on monia asioita ja tapahtumia, ainutlaatuista historiaa, mutta siellä on myös aina ihminen ja yleensä useampiakin ihmisiä. Joku on aikanaan tehnyt aloitteen seuran perustamisesta, saanut mukaan jonkun samanmielisen tai useampia, jotka sitten ovat yhdessä perustanet seuran ja käynnistäneet toiminnan. Seuralle on yleensä määritelty jokin tarkoitus tai tavoite. Halutaan osallistua paikkakunnalla pyörivään salibandyn harrastesarjaan. Voidaan tavoitella jääkiekon huippuseuran statusta. Tai seniorikansalaisten ikiomaa jumppaseuraa. Tai lasten hiihtoseuraa. Tai useampien lajien monilajiseuraa. Seuraan on liittynyt sen perustamisen jälkeen ja tunnettuuden lisäännyttyä uusia jäseniä, hallitukseen on valittu asianomaiset johtoihmiset, on perustettu tarpeelliset hallintoelimet, valiokunnat ja jaostot. Eteenpäin lähdetään useimmiten vapaaehtoisvoimin, päätoimisten aika tulee myöhemmin jos silloinkaan. Joskus mennään metsään, seuran talous ei kestä innostuksen huumassa tehtyjä investointeja, joskus osataan elää tarkoin laaditun kulubudjetin puitteissa, ja tuloennusteetkin saattavat pitää kutinsa paikkakunnan yritysten avustuksella.

Joistain seuroista tulee legendaarisia perinneseuroja, joidenkin taival jää päiväperhosen lennoksi. Joistain seurassa aloittaneista lapsista kasvaa huippu-urheilijoita tai seuran uutta resurssia: valmentajia, kouluttajia, bussikuskeja, johtokunnan jäseniä, rahoittajia, lipunmyyjiä, kannattajia, katsojia, tapahtumahenkilöitä – aina valmiina olevia vapaaehtoistyöntekijöitä.

Veljekset pelaavat logoille

Kun tulimme 11 vuoden ikään veljeni Pertin kanssa, emme halunnet mitään muuta niin paljon kuin liittyä urheiluseuraan. Ympärillämme eteläisessä Helsingissä pelattiin 1950-lopussa perustettua Nappulaliigaa. Kaverimme kantoivat yllään polleana oman nappulaliigaseuransa paitaa. Oli Real Madridia, oli Manchester Unitedia, oli Juventusta ja muita huippujengien paitoja. Martti-Faijamme, tulisieluinen urheilu- ja pappismies, itsekin entinen HJK:n futaaja ja käsipalloilija katsoi kasvatusmielessä olevan liian varhaista liittyä seuraan. Pikkupoikien kuten me, joiden mieli takoi vain halua päästä seuraan, oli vaikea bonjata tätä näkemystä. Kahden vuoden kuluttua Faija vapautti meidät piinasta ja liityimme HJK:n D-junioreihin. Eka treeni vedettiin kevään korvilla Eläintarhan kenttää ympäröivällä nurmella. Viikon kuluttua pääsimme viralliseen matsiin, joka pelattiin Munkkiniemen vanhalla hiekkakentällä. Toinen oli vasen pakki ja toinen oikea, en muista mitenpäin sitä oltiin. Siihen aikaan puhuttiin puolileikillään, että valmentajan poika pelaa aina tärkeimmän pelinrakentajan paikalla välihyökkääjänä. Sen sijaan huoltajan poika joutui vasemman pakin hiukan ”halveksitulle” tontille. Nykyään tämä kuulostaa oudolle, kun vasen puolustaja saattaa olla joukkueen avainpelaajia.

Pertti ei vielä pelannut maalissa, mutta myöhemmin kesällä hän aloitti veskarin karriäärinsä vakituisen maalivahdin loukkaannuttua. Hän dyykkaili ylänurkasta alanurkkaan loistaen itsensä ikihyväksi tolppien väliin. Munkkiniemen matsissa saimme ensimmäistä kertaa pitää HJK:n raitapaitaa yllämme. Mikä onni, mikä autuus! Jätimme paidan päälle vielä loppuvihellyksen jälkeenkin. Seuraavan yön nukuimme HJK:n logolle.

“Ta fast, kasta neråt”

Aloimme samana vuonna mankua Faijalta pääsyä pelaamaan käsipalloa johonkin seuraan. HJK olisi ollut luonnollinen valinta, mutta seura oli lopettanut käsistoiminnan, joten meidän oli löydettävä joku muu seura. Faija puhui meidät IFK:n D-junnujen harjoituksiin. Pääsimme mukaan Ruskeasuon hallissa eräänä syyslauantaina, puolenpäivän aikaan pidettyihin treeneihin. Orkesteria johti IFK:n käsipallon sielu Lasse Mattsson, siihen aikaan noin kuusikymppinen, aina tummansiniseen liituraitapukuun, valkoiseen paitaan ja tyylikkääseen kravattiin sonnustautunut herrasmies. Lassella oli huolitellusti kammatut ja hiusrasvalla tyylitellyt hiukset. Hän hoiti käytännössä kaiken muun kuin itse valmennuksen. Koutseiksi saimme IFK:n SM-sarjajoukkueessa pelanneet Olli Skarpin ja Claes Åströmin. Saimme kukkuramitoin niin käsipallo-oppia kuin ruotsin kielen oppia. ”Ta fast.” ”Kasta neråt.” Ensimmäisen treenin jälkeen meille sanottiin yllättäen, että ”te kaksoset tulette jo tänä iltana ensimmäiseen otteluunne, joka pelataan tässä samassa hallissa”. Olimme kuin puulla päähän lyötyjä. Sydän pamppaillen riensimme kotiin lepäämään ja keskittymään illan koitokseen. Jännitti, jännitti ja jännitti. Pertti pelasi maalissa ja minä puolustajana. Voitimme 5-3! Tällaista oli siis pelata jossain seurassa. Keväällä Klubiin futaamaan ja syksyllä IFK:n riveihin handista skulaamaan! Sinä iltana nukuimme IFK:n logolle.

Faija innostui jälleen käsipallosta meidän IFK-jäsenyyden myötä ja päätti perustaa HJK:n käsistoiminnan uudelleen. Kuten Lasse Mattson hän teki yksin jättityön ja sai pyörät pyörimään. Hän perusti seuraan joukkueet D-junnuista aina A-junnuihin, veti edustusjoukkuetta, joka pelasi vuosia pääsarjassa, perusti kakkosjengin, jossa itse aloitin miehiset pelit 14-vuotiaana ja vaikka mitä. Hän hankki rahoituksen, sponsorit, paidat, pallot, maksoi tuomarikorvaukset, kokosi joukkueet ja piti yhteisiä hengennostatusiltoja äiti-Kaijan huolehtiessa ruokatarjoiluista. Tätä rataa vieri lähes 15 vuotta. Kun monet pelit pidettiin sunnuntaisin klo 12 aikaan ja Faijalla oli jumalanpalveluksessa saarnavuoro, hän mitoitti puheensa pituuden sen mukaan, miten kiire oli lähteä otteluun. Niinpä Faija saapui joskus suoraan kirkosta käsishallille johtamaan joukkuettaan liperit kaulassa liehuen.

Respectiä

Lasse Mattsson ja Martti Alaja ovat ensimmäisiä seuraihmisiä, joita olen oppinut jo nuoresta pitäen arvostamaan ja kunnioittamaan, ja jotka ovat näyttäneet hyvän seuraihmisen mallia. Olen heidän esimerkistään äärimmäisen kiitollinen. Tunnen herroja kohtaan valtaisaa Respectiä. Pyyteettömiä uurastajia, nuorison kasvattajia, urheilun mahdollistajia. Näitä miehiä ja naisia me tarvitsemme tätä yhteiskuntaa ja ihmisten hyvinvointia varten.

Respect on urheilun avainsana, taikasana, tärkein sana vielä, kun se muuntautuu myös teoiksi. Puolustetaan heikompia, ei tuomita seuratoimijoita niin kevyesti kuin tänä päivänä on osittain tullut tavaksi. Jätetään turha pahanpuhuminen vähemmälle. Pyritään selvittämään riitaisat asiat puhumalla ja kuuntelemalla. Kunnioitetaan joka ikistä ihmistä, joka tekee vilpittömällä mielellä työtä urheiluseuran ja sen jäsenten eteen. Annetaan arvo kilpaileville seuroille ja eri urheiluorganisaatioiden väelle. Ei jäädä jäykkien rakenteiden kouriin. Annetaan lasten ja nuorten temmeltää urheilun värikylläisessä puutarhassa. Pidetään kiinni tasa-arvon, yhdenvertaisuuden ja kestävän kehityksen agendasta. Ollaan ihmisiä ihmisille.

Olin 23-vuotias, kun siirryin futaamaan Kiffeniin vuonna 1975. Sain kokea kaksi mieletöntä nousuvuotta SM-sarjaan asti. Toki sieltä tultiin myös vauhdilla alas. Kiffenin vuodet ovat kohdallani jatkuneet aina tähän päivään asti. Olen saanut niin paljon. Voin vain todeta, etten ole ikinä kokenut sellaista yhteenkuuluvuuden tunnetta kuin tässä seurassa.

Kysyin kerran Kiffenin pitkäaikaiselta puheenjohtajalta ja seuran rahoittajalta konsuli Dennis Lindelliltä, miksi hän haluaa tukea seuraa ja ”elättää” sitä. Hän vastasi oitis: ”Olen saanut niin paljon nuorena Kiffenissä. Haluan nyt maksaa velkaani takaisin.”

Minä meinaan nyt maksaa takaisin univelkaani ja nukun päiväunet rakkaan Kiffenin logolle.

Respect!

Erkki Alaja

 

Kirjoitus jatkaa ”Oi jospa Suomi vielä uskoisi urheiluun!” -kirjoitussarjaa, jossa ei kirjoiteta liikunnasta eikä huippu-urheilusta, vaan urheilusta ja urheiluseuroista.

8.4.     Jaakko Haltia – Olympiakomitea ja lajiliitot turhia?
11.4.   Arto Kuuluvainen – Oodi urheiluseuroille
14.4.   Kati Lehtonen – Urheiluseurat jonon jatkona
17.4.   Kim Ekroos – Arvokas urheiluseura
19.4.   Jari Lämsä – Menetetty urheiluliike
21.4.   Erkki Alaja
24.4.   Outi Aarresola